Viikonloppuna tuli oltua varomaton ja loukkasin sitten selkäni. Ei se parin päivän jälkeen ole oikeastaan kipeä ollut vaan kummallinen. Tänään ajattelinkin käydä tohtorille näyttämässä varmuuden vuoksi tuota selkää kuitenkin. Harmittaa vaan kun sillä tavalla yhtä aikaa itse ei ajatellut ja lapsellekin tuli jonkinsortin aivopieru hypätessään puusta päälleni ja minä tietenkin automaattisesti otin kopin (mitä siinä kai muutakaan olisi toisaalta voinut tehdä?). Mukula on kuitenkin jo melko suuri joten rankani ei oikein tykännyt tästä viikonloppuisesta aktiviteettinumerosta sitten vissiinkään..

Ja ei kai siinä kaikki.

Sitä alkaa olla aika kypsä kaikenlaisiin vastuksiin noin muutenkin. Sitten kun on hyvä ja onnellisesti jollain tavalla niin toisella tavalla kusee sitten kuitenkin. Jos sitten koittaakin välttyä murehtimasta tulevaa ja maalaamasta piruja seinälle noin muuten, niin eikö sitä sitten käytännössä kuitenkin tule kivoja ja tärkeitäkin asioita estäviä tosiasioita esiin. Nim.merk. ei sitten lähdetä reissuun kun just silloin on lapselle aikoja sitten varattu se ja tuo jonka peruutusaikakin oli ja meni. Tärkeähän tuo juttu lapselle sitä paitsi on joten sitä pitänee vaan niellä oma harminsa ja pysyä täällä.

Ärrinmurrrin.

Mukula haluaisi olla jo aikuinen ja minä taas ei haluaisi ainakaan joka hetki sitä olla.

Pyh ja pah.