Aika mataa eteenpäin, vaan tuntuu ettei mikään oikein muutu. Taitaa kuitenkin olla harhaa sentään. Onhan minulla ihminen josta välitän kovasti ja tuntuu että hänellekin merkitsisin paljon ja onhan se.. No, välillä tuntuu että enemmän kuin edes ansaitsisin. Sepä vaan etteivät asiat koskaan voi olla kovin yksinkertaisia ja.. No, ainakin sitä kai on vielä toivoa jos ei muuta.

Ja pientähän tuo on siihen nähden, että..

Isä on huonossa kunnossa, yli vuoden taistelu syöpää vastaan näyttää olevan loppusuoralla. Suru on suuri ja olo harvinaisen kyvytön tekemään oikein mitään. Kävimme lapsen kanssa jättämässä tänään jonkinsortin jäähyväisiä ja pahaltahan se tuntui. Mitäpä muutakaan? Syystä ja toisesta tuntuu vielä, että isä jäänee aika etäiseksi persoonaksi. Surullista ja niin kovin peruuttamatontakin.

Ja mitä sitten kaikelle voisi tehdä? En tiedä. Minä vaan juon teetä ja kuuntelen Sonatan uusinta levyä. Ei minulla ole ratkaisuja mihinkään, tuskin edes osaamista toimia oikein tässä tilanteessa. Oikein jaksaisi aina ystäviäkään vaikka hyvää he tarkoittavat ja olen heistä oikeasti toki onnellinen.