Ei paista aurinko, ei. Herra Komea sanoi näkemiin. Sydäntä särkee ja on aika lohduton olo.

Onhan se kai ollut odotettavissa jos tarkkaan alkaa miettimään vaan sitä vaan toivoi, että asiat menisivät toisin. Ehkä se on hyvä asia, että itseäni suojasin kokoajan kuitenkin vähän kun en mielestäni selkeitä merkkejä vakaista tunteista saanut vaan nyt tuntuu että sekin oli väärin. En tiedä. Kaipa se toisaalta on ymmärrettävää, että itseään koittaa suojella. Totuus on kuitenkin, ettei se suojakuori kokonaan pitänyt. Heittäytymstä vain hillitsi. Sitä vain on luvannut itselleen että on varovanen aiempienkin kokemusten takia.

*huokaus*

Ystävänäkin kaipaan jo nyt vaan ei siitä tule mitään ainakaan tällä haavaa. Miten kitkeä joku sellainen ihminen pois elämästä joka on siihen aktiivisesti vaikuttanut päivittäin ja miten käsittelee surun menetetyistä yhteisistä suunnitelmista ja tavallisesta arjesta?

Ja miten käsitellä pojan suru?

En minä tiedä taaskaan vastausta mihinkään. Ikävä vain eikä sille taida loppua näkyä lähitulevaisuudessa. Monta kertaa tulee tartuttua puhelimeen että kirjoitampas viestin Herra Komealle ja varsinkin iltaisin kaivattua juttuhetkiä. Monta kertaa tulee surtua pieleen menneitä asioita, vaan minkäs sille voi.

Hän uskoi että löydän onnen, nin kaikki aina sanoo. Sellaista kaunista lumetta, pehmikettä. Vaan, ei kai se sitäkään ole. Kai se vääryyttä häntä kohtaan olisi sellaista väittää vaikka tuolta tuntuukin kun on surullinen ja vähän loukkaantunutkin olo.

Ja minä kun ajattelin niin monia asioita viikonloppuun Kamalinta on se ettei kaipaa vain seuraa yleisesti tai niitä kivoja yhteisiä asoita, vaan nimenomaan häntä. Vaan ehkä sitä taas turtuu. Ainakin se alkaa olla tuttua, enkä edes liioittele.