Joskus sitä ei oikein ymmärrä itseään edelleenkään, vaan liekö tuo niin vaarallista. Huvittaa kuinka eri tavoin eri ihmisten seura itseen vaikuttaa. Vaan kaipa se on ihan yleisesti tunnustettua että niin käy. Minä varsinkin olen herkkävaistoinen peili, olen sitä aina ollut ja tuskin tulen mihinkään muuttumaankaan.. Oma perhe minut jo tietenkin tuntee, osaa tulkita ilot ja surut ja sähläykset oikealla tavalla vaan lienee vaikeaa kellekään muille ja se on joskus aika surullista. Ei vaan liene fiksua liikaa vaipua synkkyyteen. Ei siitä seuraisi kuitenkaan mitään hyvää.

Ikävä, vaan en oikein tiedä mitä asialle tekisin. Taas yksi asia jolle en osaa tehdä mitään. Enkä siis tee, vaan ehkä loppuviikosta paistaa taas aurinko? :)