Sitä on miettinyt asioita edellisen postauksen aiheenkin osalta ja todennut taas kerran että ihan turha murehtua ennenaikaisesti ties mistä. Ei sitä voi kuin yrittää parhaansa tässä tilanteessa ja toivoa että se riittää.

Parisuhdekuviot eivät oikein kohdallani ole tuntuneet toimivan. Olen varovaisesti edennyt etten sotkisi lapsen mieltä tarpeettomasti vaan joko se menee siihen että toista se häiritsee suhteettomasti tai sitten ollaan tyytyväisiä siihen hitaaseen etenemiseen siinä määrin että mitään ei sitten sen enempää koskaan tapahdukaan. Minulle, vaikealle ihmiselle se sitten ei taas riitäkään. Ehkä se oikea joskus astelee vastaan, vaan hiukan alkaa tuntumaan epätoivoiselta.

Ja miks ihmeessä niiden sopivimmilta tuntuvien kanssa jää aina kaveriasteelle? Ei, kaveruus on hienoa sekin mutta siis.. No, joskus vaan turhauttaa vaikka kun menneitä miettii niin ne ystävyydet ovat olleet kestävämpiä kuin mikään suhde ikinä että sinänsä kai sitä pitäisi olla iloinen.

En tiedä..

Haha.

Taidan tosiaan olla vähän vaikealla tuulella. :D

Mutta noin yleisesti ottaen asiat hyvin ja se lienee se pääasia kuitenkin. :)