Muksu pieni on vähän tässä oireillut isänsä vähentyneitä näkemisiä ja ihan sitäkin, että meidän elämässä on nyt ollut muitakin ihmisiä enemmän kuin aiemmin. Nyt on isäni hautajaistenkin lähestyessä ollut kaikenlaista pohdittavaa itselläkin ja vaikka toki on lasta huomioinut niin lapsonen on kai kokenut itsensä jotenkin syrjäytetyksi. Iso osansa on varmasti tosiaan sillä, että isänsä muuton vuoksi näkevät nyt vieläkin harvemmin kuin ennen. Eivät paljoa näe muutenkaan. Äitiä olen koittanut nähdä aina kun siihen on ollut mahdollisuus ja vaikka lapsi äidistäni pitääkin niin kai sekin on vaikuttanut pienen mieleen.

Olen aina hänelle ollut se turva ja tuki, ymmärrän toki sen. Isänsä ei koskaan halunnut sitä kunnon vanhemmuutta kannettavakseen ottaa joten ollaan alusta asti jääty hyvin kaksin kun omalla lähisuvullakin on ne omat kuvionsa olleet ja nyt sitten lapsen kertoman mukaan pelkäsi että menettää minutkin. Ikävää kun ei saanut sitä kerrottua ennenkuin tuli pahantekoa sitten tehtyä. Onneksi oli läheinen kohteena, siinä mielessä siis onneksi, että homma oli helppo sopia. Vaan olipa se poikanen aika vakava pyytäessään anteeksi ja korvatessaan kolikkopurkistaan tulleet kulut. Hyvin vakavana katsoi kun kolikot hupenivat, vaan vaikka itsestä tuntuikin pahalta hänen kolikoitaan ottaa niin koen että tahallaan tehdyn tihutyön kyllä pitää joutua korvaamaan. Kohta on muuten pahempaa edessä ellei ota tarpeeksi vakavasti tuollaista. Poika on kohta kouluikäinen ja yksinkin kulkemisia alkaa tulla jo ensisyksynä ja nytkin välillä. En voi aina olla hänen niskaassaan vahtimassa mitä tekee.

Vaan, jos tästä nyt hyvää pitäisi hakea niin ainakin hän sai murheensa vihdoin kerrottua ja me sitä kautta puhuttua asia läpikotaisin ja halittua tottakai. Saatiin myös käyty läpi jo monta kertaa puhuttu aihe, että jos tahallaan tuhoaa toisen omaisuutta se korvataan. Nyt oli kyse minulle pienestä summasta, mutta hänelle suuresta. Illalla vielä katseli kaupassa että mielummin olisi sillä säästörahalla ostanut lelun..

Toivottavasti asia nyt tuli käsiteltyä kaikin mahdollisin tavoin niin että jäi viimeiseksi. *huoh*

Isän hautajaiset huomenna ja mieli niissä asioissa. Niistäkin asioista on saanut tässä puhua, eikä se surun aihe tunnu nyt heti loppuvankaan sillä äitini isä on nyt huonossa kunnossa. Äidin jaksamisesta olen aika huolissani tässä ollut ja nyt vasta oikeastaan tajusin siitäkin puhua lapselle ja hänkin tuntui ymmärtävän paremmin miksi mummista pitää nyt pitää huolta erikoisen hyvin. En tiedä miksen ole aiheesta hänelle puhunutkaan jotain ohimenevää kommenttia enempää. Ehkä sitä lastaan haluaisi säästää liioilta murheilta vaan ehkä se avoimuus tiettyyn rajaan asti tottakai olisi parasta kuitenkin. Vaan, oppia ikä kaikki tai miten sen nyt sanoisi. Jotain sellaista kai. :)

Tänään sitten tulikin kierreltyä kauppoja lapselle hautajaispaitaa etsiessä. Mitään ei oikein ollut vaan lopulta löysin sopivan. Itselle saikin hiusväri riittää. Välillä vaan melko tiukkaa tuon rahan kanssa ja vaatteet kalliita. Onneksi isästäni tiedän ettei hän olisi asiaan kinnittänyt mitään huomiota ja siis fiksuissahan me mennään. Ei ole lapsella pukua eikä minulle viimeisen päälle vaatteita vaan kuitenkin kunnioittavat ja siistit vaatteet että eiköhän se riitä vaikka mielellään enemmän panostanut olisikin. Valintoja vaan on pakko tehdä. Niin ikävää kuin se joskus onkin..

Vaan nyt päivän puuhat jatkukoon.