Alakuloa.

Ohareita ja välinpitämättömyyttä. Yhdessä ja erikseen. Tarkoituksella ja tarkoittamatta tullut tässä lähiaikoina kohdattua ja se nyt sitten lyö päälle melko voimakkaasti. Jokin lapsekas ääni sisälläni huutaa miksi aina minä jään toiseksi, vaikka eihän se niin mene. Tiedän.

Ja kaipa siihen olisi pitänyt tottua niin rakkauden kuin muidenkin ihmissuhteiden kohdalla jo ajat sitten. Kun niin vaan aina käy. Käy vaikka mitä tekisin.

Minä en jaksa. En ketään, en nyt.

Ehkä taas joskus.

Luultavasti.