Olen tullut siihen tulokseen asioita aika paljon mietittyäni elämäni varrella, että tietyt tunteet ovat hyvinkin turmiollisia itselle ja siksi olen koittanut voimakkaasti niiden olemassa oloa vähentää.  Joskus se vain on vaikeaa, äärimmäisen vaikeaa. Katkeruus esimerkiksi, joskus tekisi mieli olla äärimmäisen katkera siitä miten asiat ovat menneet. Elämän epäreiluuden hyväksyminen vaan teettää toisinaan edelleen töitä. En vain keksi oikein muutakaan keinoa tuon hirviön taltuttamiseen kuin hyväksyminen. Kun ei niille asioille tunnu voivan mitään vaikka päälläni seisoisin. Noin normaalisti olenkin suhteellisen tyytyväinen elämääni ja hetkittäin onnellinenkin, mutta edelleen joskus eteenkin on asioita ja ihmisiäkin jotka nostavat nuo kielletyt tunteet pintaan. Kaipa se aikanaan. Olin aikanaan lapsuuteeni liittyvistä asioista äärimmäisen vihainen vaan siitä vihasta olen päässyt eroon. Ehkä minulla siis on vielä toivoa. :)

Kaipauksesta kun vielä pääsi eroon.

Se on pohjmmiltaan se suurin toiveeni ollut aina, että löytäisin ihmisen jolle olisin rakas ja jonka kanssa voisi elämänsä jakaa suruissa ja iloissa ja nyt näen että ehkä se kaipuu tuohon on se suurin kompastuskiveni rakkausasioissa.

 

"Ja niin kuin kaikki epätoivossaan
Joskus valmiit ovat olleet uhraamaan
Kaiken siksi että jollekin kuulua saa
Mutta joskus tahtoo mitä tahtoa ei saa
Tekee vaikka tietää teot vainoaa
Uhraa kaiken tahtomattaan
"

(Egotrippi: Vuokses sun)

 

Ei koskaan pitäisi unohtaa itseään, vaan se lienee minulle varsinkin rakkaiden ihmisten kohdalla aivan mahdotonta. Ei koskaan saisi antaa itsestään kellekään liikaa tai ymmärtää liikaa. Ei koskaan saisi liikaa perustaa onneaan kenenkään varaan. Se aiheuttaa vain tuskaa.